Ikävä

Ikävä
Ikävä on tunteena raskas, mutta tärkein todistus siitä, että ikävöinnin kohde on minulle tärkeä ja rakas. Ikävä on kuitenkin osa meitä kaikkia, kaikki kokemamme jättää meihin jälkensä, ja ikävää voi tuntea vain jos on kokenut jotain ainutlaatuista, jotain minkä muistoa ei haluaisi koskaan antaa pois.

Vielä vuosi sitten oli tavallista että viikot elin toista elämää ja viikonloput toista. Reilu seitsemän kuukautta sitten kaikki muuttui pitkän odotuksen jälkeen, kun muutimme saman katon alle. Alkuvuosi oli totuttelua, eikä aina niin pitsimatolla tanssimista. Maaliskuussa palasimme vanhaan ja olemme siitä asti taas asuneet viikot erillään ja viikonloput yhdessä. Toinen tekee reissuhommaa ja asuu työmaiden lähellä työsuhdeasunnoissa ja toinen Helsingissä, lisäksi Tampereella on vielä se yhteinen koti.

Olen aina ihmetellyt, miksi jotkut itkevät rautatieasemalla kun tiet erkanevat taas viikon ajaksi tai miksi jotkut laskevat päiviä että on taas perjantai ja samalla miettinyt, miksi en itse teen niin. Luulin, että ehkä minun ei tarvitse ikävöidä, mutta kaikki on kuitenkin toisin. Miten minä sitten ikävöin?

Ikävöin fyysisesti ja henkisesti. Harmittaa ettei pääse toisen lähelle niin usein ja pitkiksi ajoiksi kun haluaisi ja tarvitsisi. Mutta sitten on ne toiset fyysisen ikävöinnin muodot, vatsakipu ja ahdistus. Nykyään tulee jonkinlainen ahdistus kun ”tiet erkanevat” viikonlopun jälkeen, pää tulee kipeäksi, vatsaan koskee, on yleisesti heikottava olo sekä satunnaisesti tuntuu, että jalat menevät alta. Toisesta erossa oleminen tuntuu järjettömältä, varsinkin kun ajaudun herkästi näkemään mielessäni, mitä voisi olla ja mikä voisi tuottaa iloa jos asiat olisivat toisin.

Tänään aamulla katsoin nukkuvaa miestä vieressäni ja ajattelin, kohta hän taas katoaa hetkeksi. Ketä minä nyt suukotan aamulla, päivällä ja illalla, ketä halaan kun tekee mieli halata, kenen kanssa jaan arjen ilot ja surut ja kenelle sanon ääneen hyvää yötä. Poru pääsi kun ovi sulkeutui hänen perässään aamulla 5.40. Hetken mietin pystynkö tekemään tästä päivästä edes puoliksi siedettävää. En vain pystynyt olemaa kotona paikoillaan vaan juoksin häneen perään asemalle, jos edes pienen hetken enemmän saan olla hänen kanssaan. Pikainen suukko ja sinne hän meni. 

 Kaikesta huolimatta, ikävä on kuitenkin vain pieni harmi. Minulla on kuitenkin joku jota ikävöidä. Hän on todella kaiken ikävöinnin arvoinen.