Hmm... Yhteinen aika arkena
Elämä ja parisuhde on erilaista toisen tehdessä reissutyötä. Opiskeluaikana asuin Seinäjoella ja L Porissa. Pääsääntöisesti viikonloput olimme luonani Seinäjoella tai L:n vanhemmilla Parkanossa. Eikä aina nähty edes joka viikonloppu eikä välttämättä edes joka toinen viikonloppukaan. Tuntui että elin tuolloin kaksoiselämää, viikot yksin opiskelijaelämää ja viikonloput parisuhde-elämää. Tai ainakin näin sen koin. Tuolloin oletin ja luulin tämän viikonloppuvaimokkeen roolia olevan vain väliaikaista ja pakon (opiskelujen) sanelemaa, mutta.... Tänä päivänä, tässä ja nyt. Minä asun ja elän kotonamme Helsingissä ja L liikuskelee milloin missäkin Hämeenlinna-Riihimäki-Lahti-Raisio akselilla töissä. Yhteinen aika on siis edelleen kortilla ja yhteistä aikaa vietämme vain viikonloppuisin. Onneksi molemmilla on sentään arki- ja päivätyö, muutoin mikään tuskin toimisi.
Jostakin se yhteinen aika on revittävä. Viikonloppuisin ollaan yhdessä perjantai alkuillasta maanantain varhaiseen aamuun, pääsääntöisesti. Viikonloput vietetään milloin missäkin, pääasiassa yhdessä kuitenkin.
Mutta entäs se yhteinen aika arkena? Yhteinen aika arkena on viestittelyä erilaisten messengerien ja videopuheluiden välityksellä, harvemmin soitellaan konkreettisia puheluita. Minä olen siihen jo tottunut (pitäisi olla tottunut, usein kuitenkin totean että tottuuko tähän koskaan!?) mutta välillä on niitä kausia kun harmittaa niin järkyttävästi että arki on tällaista.
Arkena erillään olemisen tuo mukanaan paljon ärsyttäviä asioita.
- Meillä ei ole oikeastaan tänäkään päivänä mitään kokemusta siitä millaista arki on kun molemmat käyvät kotoa käsin töissä.
- Minua ärsyttää nukkua yksin, vaikka nukunkin usein huonommin L:n ollessa vieressä. Olen vain niin tottunut nukkumaan yksin.
-Arkena auttavaa olkapäätä ei ole koskaan fyysisesti paikalla.
- Töiden jälkeen ei voi käpertyä toisen kainaloon.
- Joudun aina syömään ja laittaan ruokaa yksin.
- Siivous taitaa olla minun harteilla.
- Toisinaan on niin tappavan tylsää, vaikka viihdyn kyllä hyvin itseksenikin.
- Vaikeista asioista joutuu väistämättä puhumaan viestittelyn välityksellä. Se yhteinen aika mikä viikonloppuna vietetään, niin ei silloin jaksaisi jutella mistään hankalista tai ikävistä asioista. Sitä haluaa vaan keskittyä kaikkeen mukavaan yhteiseen tekemiseen.
- Oli kyse päivän tai kahden viikon erossa olosta, minä ikävöin aina. Suorastaan kokoajan, nytkin on ikävä. Ja useasti sen sanon ääneenkin.
- Sunnuntaina loppupäivästä on hiljaista ja ahdistavaa, koska tietää että pian toinen ei enää olekaan ihan niin lähellä. Molemmat useasti vain möllöttävät omissa maailmoissaan.
- Viikonloppuna huoneen nurkassa nököttää viikosta ja vuodesta toiseen se kirottu urheilukassi joka katoaa aina samalla kun mieskin. Urheilukassi on vahvasti yksin meidän kodin sisustuselementti.
Monta pikku nyanssia jotka yhdessä tekevät asiasta entistäkin ärsyttävämmän. Aina asioilla on kuitenkin kääntöpuolensa ja niin on tässäkin asiassa. En kuitenkaan löydä montaa positiivista asiaa, mutta jos nyt yhden kerron. Se että saan nauttia omista aamurutiineistani ilman että joudun jakamaan vessaa, sohvaa tai suun vuotoa L:n kanssa. ^^
- Meillä ei ole oikeastaan tänäkään päivänä mitään kokemusta siitä millaista arki on kun molemmat käyvät kotoa käsin töissä.
- Minua ärsyttää nukkua yksin, vaikka nukunkin usein huonommin L:n ollessa vieressä. Olen vain niin tottunut nukkumaan yksin.
-Arkena auttavaa olkapäätä ei ole koskaan fyysisesti paikalla.
- Töiden jälkeen ei voi käpertyä toisen kainaloon.
- Joudun aina syömään ja laittaan ruokaa yksin.
- Siivous taitaa olla minun harteilla.
- Toisinaan on niin tappavan tylsää, vaikka viihdyn kyllä hyvin itseksenikin.
- Vaikeista asioista joutuu väistämättä puhumaan viestittelyn välityksellä. Se yhteinen aika mikä viikonloppuna vietetään, niin ei silloin jaksaisi jutella mistään hankalista tai ikävistä asioista. Sitä haluaa vaan keskittyä kaikkeen mukavaan yhteiseen tekemiseen.
- Oli kyse päivän tai kahden viikon erossa olosta, minä ikävöin aina. Suorastaan kokoajan, nytkin on ikävä. Ja useasti sen sanon ääneenkin.
- Sunnuntaina loppupäivästä on hiljaista ja ahdistavaa, koska tietää että pian toinen ei enää olekaan ihan niin lähellä. Molemmat useasti vain möllöttävät omissa maailmoissaan.
- Viikonloppuna huoneen nurkassa nököttää viikosta ja vuodesta toiseen se kirottu urheilukassi joka katoaa aina samalla kun mieskin. Urheilukassi on vahvasti yksin meidän kodin sisustuselementti.
Monta pikku nyanssia jotka yhdessä tekevät asiasta entistäkin ärsyttävämmän. Aina asioilla on kuitenkin kääntöpuolensa ja niin on tässäkin asiassa. En kuitenkaan löydä montaa positiivista asiaa, mutta jos nyt yhden kerron. Se että saan nauttia omista aamurutiineistani ilman että joudun jakamaan vessaa, sohvaa tai suun vuotoa L:n kanssa. ^^
Te onnelliset, jotka olette puolisonne kanssa yhdessä arkena. Niin olkaa onnellisia siitä tilasta. Varmasti se toisen naama joskus ottaa aivoon, mutta ei varmasti yhtä paljon kun se että näkisi vain kahtena tai kolmena päivänä viikossa. Hyvän yön suukko tai suukko raskaan työpäivän jälkeen arkena olisi luksusta edes kerran vuodessa.
Tittan sanoja lainatakseni:
"Kuuntelen hengitystäsi, kun suljet silmäsi. Näin lähellä on liian kaukana, sitä en voi tajuta. Me emme oo niin kuin muut, siihen turvaudut. On vaan niin paljon helpompaa, kun on joku jota taluttaa."
Hilma
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti