Sinun naurussa on valoa
Viime viikolla muistin yllä olevan hymyn olemassa olon. Hymyn jonka luulin kadottaneeni. Hymyn jonka näkeminen omilla kasvoilla oli kaunista. Hymyn joka pulppusi onnellisuutta.
Kyseinen päivä oli tärkeä. Näin henkilön, jonka luulin kadottaneeni. Mutta kun tapasimme ensimmäistä kertaa miltei pariin vuoteen, ihan kuin sitä aikaa ei olisi välissä ollutkaan. Yhtä spontaanisti halasimme, juttelimme ja katsoimme toisiamme. Siinä hetkessä tajusin, että enää en aio häntä kadottaa. Tajusin, että minulla on tässä maailmassa sittenkin se The soulmate person. Henkilö, jonka voin tulevaisuudessa tarpeen tullen kuvitella lapseni kummitädiksi tai kaasokseni ja henkilöksi, jonka kuuluu kulkea mukana vuodesta ja hetkestä toiseen.
Vielä syvemmin hymyilystä. Minusta hymyily on yksi perus arvoistani. Hymyily on merkki kiitollisuudesta, hyvyydestä, aitoudesta, rakkaudesta hyväksynnästä ja onnellisuudesta. Hymyilen kiitettäessä, saadessani kehuja, hyvästä ruoasta ja hyvin leikatuista hiuksista. Hymyilen omalle kauneudelle ja itsevarmuudelle. Hymyilen aina vain aidosti. Hymyilen rakkaudesta ja rakkauden kokemisesta, hyväksynnän merkiksi ja onnellisuuden sinetiksi. Hymyilen koska hymyily lisää onnellisuutta ja hyvää elämää. Uskallan hymyillä koska voin sisäisesti ja ulkoisesti päivä päivältä paremmin ja koska minulla on elämässä kaikkea mitä tarvitsen. Minulla on elämässä ylä- ja alamäkeä, mutta who cares. Ilman niitä en olisi minä ja tässä.
Miksi sinä hymyilet?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti