Mitä jos sittenkin olisin näkevä
Luin Ilkasta 31-vuotiaan Markon syöpään sairastumisen ja sen jälkeisen elämän ajattelumaailman muuttumisesta kertovan tarinan (täällä). Luin myös Markon ensimmäisen blogitekstin hänen perhe, syöpä ja Ironman -blogista (täällä). Aloin itsekin pohtimaan omaa elämääni ja erityisesti sitä, mitä jos en olisikaan sairastunut tähän perinnölliseen verkkokalvon rappeumaan, Stargardtin tautiin. Mitä jos sittenkin olisin näkevä?
En olisi luultavastikaan saanut Äidinkielen kirjoituksista M, enkä saanut istua yksin omassa tilassa kahden tunnin lisäajan kera. En olisi saanut tarjota rehtorille leipiäni, koska hänellä alkoi olemaan nälkä kun minulla keski ylioppilaskokeen tekemisen kanssa. En olisi koskaan saanut isää liikuttumaan nii täydellisesti kuin hänet ylioppilasjuhlapäivänäni sain. En olisi joutunut luopumaan ajokortista, enkä tarvitsisi apua useissa päivittäisissä näkemiseen liittyvissä tilanteissa. En olisi ikinä lähtenyt Seinäjoelle opiskelemaan Fysioterapiaa, en olisi fysioterapeutti. Olisin opiskellut arkkitehdiksi, tai niin ainakin luulen. En ehkä olisi päässyt kouluun ensimmäisellä yrittämällä mutta toisella viimeistään. En olisi koskaan tavannut nykyistä miestäni Provinssissa 2011. En olisi koskaan asunut siinä Tampereen asunnossa jossa asuimme yhdeksän kuukautta, en muuttanut koskaan Helsinkiin, emmekä olisi koskaan asuneet siinä Punavuoren pienessä 11 neliön luukussa jossa viisi kuukautta jouduimme asuimme. En olisi koskaan tutustunut nykyisiin työkavereihin ja kehitysvammaisille ihmisiin näin läheisesti kuin nyt olen. En olisi luultavasti myöskään näin erakoitunut kuin nyt olen, jos olisin saanut jäädä Tampereelle.
Mutta tiedättekö mitä. Se mitä minulla nyt on, on jotakin sellaista mitä en koskaan uskonut 26 vuotiaana omistavani ja olevani. Toki edelleen haaveilen arkkitehdin ammatista, Tampereella asumisesta ja siitä että näkisin normaalisti. Ne ovat kuitenkin edelleen jokainen potentiaalisesti saavutettavissa olevia haaveita. En tiedä enää nyt kumpi olisi sittenkin kuitenkaan ollut parempi vaihtoehto nykyinen elämäntilanne vai se minkä olisin voinut saavuttaa näkevänä. Se mitä en olisi koskaan saavuttanut olisi rohkeus, päättäväisyys ja viimeiseen pisteeseen asti ulottuva luovuttamaton asenne. Asenne, joka jokaisella kuuluisi olla. Elämässä ei voi olla eikä voi tulla mitään asiaa eteen mistä ei selviäisi ajan kanssa.
Täytyy olla tyytyväinen siihen mitä olen saanut kaikesta huolimatta aikaan ja miten olen voinut elämääni elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti